Just do it. Push yourself. No pain no gain. Don´t stop when you´re tired, stop when you´re done. Hell to the no sanon minä.
Multitaskaaminen on tämän päivän THE THING. Opiskele, tee töitä, rakenna uraa, kehitä itseäsi, treenaa kovaa, syö terveellisesti, nää ystäviä, päivitä somekulissia, näytä hyvältä, palaudu aktiivisesti, ajattele positiivisesti, elä epämukavuusalueella, ole aina tavoitettavissa, tee jokaisesta sekunnista merkittävä…ja niin edelleen. Kaikkea voi suorittaa. Somessa kehutaan, kun kello on vasta 09:00 ja on tullut juostua jo 40 km ja pestyä koko omakotitalon lattiat ja ikkunat. Sitten vitsaillaan siitä, että kylläpä on jatkuvasti kiire ja väsyttää, mut ihan peruspäivä. Raahaudutaan arjessa eteenpäin viimeisillä voimilla, jotka uhkaavat loppua juuri ennen loman alkua. Lomalla palaudutaan juuri sen verran, että jaksetaan puristaa taas seuraavaan lomaan saakka. ”Kyllä tää tästä helpottaa, kun saan vielä tän yhden jutun hoidettua”, yeah right.
Suorittaminen (tai miksi sitä kukin haluaa kutsua). Sitä erityisesti “entinen” minäni teki jatkuvasti ja aivan huomaamattaan. Suoritin aamusta iltaan muun muassa töissä, koulussa, treeneissä, ihmissuhteissa, arkiaskareissa, kodinhoidossa, terveydessä, uutisten lukemisessa ja ties missä. Kun koulun osalta meni heikommin, piiskasin siitä itseäni ja suoritin lisää vapaa-ajalla kompensoidakseni epäonnistumisiani. Sitten keho puski väsymystä, joka heikensi koulussa suoriutumista entisestään. Suoritin päivän askareet aina samalla etukäteen suunnitellulla kaavalla riippumatta siitä, mitä omassa kehossa ja mielessä tapahtuu. En pysähtynyt tarkastelemaan omaa oloani, sillä en oikeastaan todella pysähtynyt silloinkaan, kun pysähdyin. Aivan sama jaksanko lähteä treenaamaan, niin menin. Aivan sama jaksanko tehdä lisävuoroja töissä, minähän tein. Aivan sama jaksanko tänään nähdä ystäviä, niin totta kai minä menin. Aivan sama olenko nukkunut kunnon yöunia viimeiseen kahdeksaan kuukauteen, minä suoritin. En ajatellut, että tässä olisi mitään huolestuttavaa, koska näinhän tulee tehdä, eikö? Mukavuusalueellahan kehittyy ja kehitys vie aina eteenpäin. Just do it. Eipä pieneen mieleenikään juolahtanut, että jossain vaiheessa voimieni rajallisuus ja seinä voisi tulla vastaan.
Sitten koitti kaunis huhtikuinen maanantaipäivä. En yhtäkkiä aamulla jaksanutkaan nousta sängystä, päässä kumisi, voimat olivat aivan nollissa ja kädet tärisivät. Samantien kävin lääkärissä tutkituttamassa itseni päästä varpaisiin. Vapisin pelosta mielessäni liioitellen sitä, minkä diagnoosin tästä kuoleman olosta nyt saisin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja viimein lääkäri kysyi, että miltäs elämänhistoriani on näyttänyt muutama kuukausi tai vuosi taaksepäin. Syy selvisi siitä itsestään, nimittäin suorittamisesta. Keho oli nyt päässyt sinne ihan finaaliin, päätyyn saakka.
Burn out- ja uupumiskertomuksia on alkanut viime vuosina tipahdella uutisotsikoihin. Ei sellaista kuitenkaan oleta omalle kohdalleen tapahtuvan, varsinkaan kun itsellä ei ole omaa yritystä, 4 lasta, sairasta lemmikkichinchillaa ja iäkästä isomummia hoidettavana. Ja kyllähän kaikki muutkin näyttävät jaksavat. Ei tarvitse kuin instagram -stoorit avata ja siellä on aina joku tekemässä treeniennätyksiä, juhlimassa ystävien kanssa, näyttämässä ulkoisesti upealta, ostamassa autoja ja asuntoja, tekemässä tykisti töitä tai kirjoittanut gradun jo kolmeen otteeseen viisi kertaa nopeammin kuin muut.
Ennen (ja tottakai välillä nykyäänkin) arvotin päivieni onnistumista sillä, kuinka paljon olin saanut päivän aikana ns. aikaan. Aikaansaamisen tuli olla jotakin konkreettista, ei mitään hölynpölyn palautumista tai mielenruokaa. Otin palautumisen itsestään selvänä tapahtumana, joka tapahtuu kuin itsestään. Jos istuin sohvalla 4 tunnin luennon ajan, niin ajattelin, että palautuuhan siinä, kun siinä ei mihinkään liiku. Tai yöllä unen aikana, vaikka en ollut nukkunut hyvin viimeiseen 1,5 vuoteen. Ajattelumallini mukaan esim. lukeminen, television katselu tai meditoiminen olisi totaalista ajan hukkaa, sillä ei silloin saa mitään konkreettista aikaan. Niin sanotusti tehokkaan ajan haaskausta. Vapaapäivän hiljaisina hetkinä ainoa ajatus mielessäni oli se, että nyt täytyisi tehdä jotain hyödyllistä.
Irrottaminen suorittamisen kierteestä on vaikeaa, jos se on juurtuneena omaan sisimpään ja kaikkeen tekemiseen. Muutos vaatii oman arvo- ja ajattelumaailman muutosta, mikä ainakin itsellä onnistui vasta, kun kaikki “normaali” romahti niskaan. Uupuneen arkeen ei enää mahtunut itselle itsestään selviä asioita, kuten ystävien näkemistä tai aamujumppaa. Yhtäkkiä päivän suurin, ja ainoa ponnistus onkin se, että selviydyt kauppareissusta tai laskun maksamisesta. Ja loppupäivä toivutaan.
Vaikein paikka oli hyväksyä se, että kehossani ei ollut fyysisesti tai konkreettisesti ”mitään” vialla eikä asiaa voinut korjata pillerillä tai sädehoidolla. Nyt 1,5 vuoden jälkeen koen olevani toipumisen kanssa vasta alkutaipaleella. On vaatinut itseltä valtavasti myöntää se, ettei jaksa. Pelkään joka kerta, että ihmiset pitävät tekosyynä tai laiskuutena sitä, jos sanon, etten tänään jaksa. Lisäksi pelkään sitä, että toipumisesta tulee minulle uusi suoritus suoritettavaksi.
Huomaan, että koko tämän voimattomuuden ajanjakson ajan palautumiseni tavoitteena on ollut palata siihen entiseen, tehokkaaseen itseeni. Silmissä on oikein kiiltänyt se ajatus 100 % tehokkuudesta, jaksamisesta ja suorituskyvystä. Eräs syksyinen päivä kuitenkin havahduin siihen, että enhän minä sinne enää halua, ja miksi haluaisinkaan? Minkä ihmeen vuoksi haluaisin ruoskia itseäni jatkuvalla suorituspaineella, ahdistua tekemisen paljoudesta ja uupua tsekkilistan suorittamisesta? Tavallaan eniten itselleni toiveikkuutta tuo se, että tästä eteenpäin saan itse määrittää sen, mihin suuntaan nyt ja miten päätän energiani jatkossa kohdistaa. Uskon pääseväni tällä tiellä pitkälle jo pelkästään tiedostamalla rajalliset voimavarani ja kuuntelemalla kehoni viestejä oikeasti. Tavallaan nykyhetki on kuin tyhjä kanvastaulu, johon saan aloittaa uuden maalauksen, valitsemillani väreillä ja kuvioilla.
Palauttavaa ja lempeää loppuvuotta toivottaen,
Jenna
