Syksy etenee kovaa vauhtia, ja yhtä vauhdilla kalenterit täyttyvät erinäisistä deadlineista, tapahtumista ja muista täytteistä. Etenkin yhteiskunnan jälleen avautuessa ja vapauttaessa elintilaa pitkän ajan jälkeen, tunnen olevani jollakin tavalla overwhelmed. Sosiaalisena perhosena, vapaasieluna ja yksineläjänä olen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteen nähdä ihmisiä ja kokea kaikkea mahdollista, kun 1,5 vuoden ajan on aika ajoin tullut tuijoteltua lähinnä ruutua ja puhuttua seinille. Myös se, että on joutunut tuntemaan jopa syyllisyyttä siitä, että on tavannut ihmisiä (vaikkakin rajoitusten puitteissa), on jättänyt hirveän tarpeen koskettaa, halata, kokoontua – ottaa kaiken irti ”normaalista” ja vielä vähän enemmän. Tiedän, että moni voi samaistua edes jollain tasolla tähän, ja osa puolestaan ei välttämättä ole kokenut tilannetta yhtä raskaana.
Toisaalta olen tietoinen siitä, että vallitseva tilanne on vieläkin hyvin epävakaa ja voi muuttua milloin tahansa. Voi olla, että taas joudutaan rajoittamaan sitä, minkä takaisinsaamisesta on iloinnut. Tapahtumavastaavana on lisäksi huomannut, kuinka tilanne on vaikuttanut oman pestinsä hoitamiseen. Juurikin tätä tekstiä kirjoittaessani tulee mieleen jo vuosikaudet hokemani motto, joka kuvaa lähinnä täydellisesti myös tätä vuotta:
Tieto lisää tuskaa, mutta epätietoisuus ahdistaa.
Vaikka loppujen lopuksi olen suhteellisen rento tyyppi ja sopeudun nopeasti muuttuviin tilanteisiin, olen huomannut epätietoisuuden aiheuttavan ylimääräistä taakkaa; yksikin tapahtuma piti suhteellisen lyhyellä varoitusajalla siirtää, ja vaikka kuinka monen tapahtuman kohdalla on ihan viime hetkiin asti mietitty moraalikysymyksiä ja tanssittu vaakalaudalla. Monet kavereiden ja läheisten kanssa näkemiset ja tekemiset on pitänyt perua, mikä on voinut pahimmillaan aiheuttanut rahallisia tappioita. Aina tämä epävarmuus ei ahdista, vaan suoraan sensuroidusti ärsyttää. Monesti on tuntunut, että jos polttaisin, niin polttaisin kokonaisen talon.
Ei siis ihme, että tulee lähestulkoon tarve nähdä ja tehdä ja ottaa lisää vastuuta, kun siihen on kerran mahdollisuus. Mutta tämä tuo esiin uuden ongelman: entä jos ei osaakaan sanoa enää ei? Entä jos pitkän tauon jälkeen elämä täyttyy niin paljon, ettei oma kapasiteetti enää sitä kestäkään? Kun nyt pitäisi kuitenkin käydä salilla ja ryhmäliikunnassa, käydä koulussa läsnä, hoitaa duunit ja vielä nähdä kavereita kolmesta eri maakunnasta, kerran se on taas mahdollista. Ja ai niin, matkailu avautuu. Varataanko kaupunkiloma juuri tuolle viikolle, kun olisi aikaa hoitaa ne 100 rästiin jäänyttä asiaa, mutta kun muuten ei sitten taas ehdi?
Tosin kuka minä olen sanomaan, onhan paniikki muusani (toinen lempimotoistani). Mutta rakkaat toverit, yritetään nyt kuitenkin. ”Ei” on välillä vaikea mutta erittäin terve sana, ja sitä kannattaa opetella sanomaan jopa itselleen aika ajoin. Marraskuussa palataan hyvinvointiasioihin uudelleen ja silloin tästäkin aiheesta tulee jatkumoa, joten silloin kannattaa olla kuulolla!
Loppuun vielä muistutus joltain viisaammalta:
Jos päivässäsi on enemmän kuin kolme prioriteettia, niin sinulla ei ole prioriteetteja.
Ja miten se vaikuttaakaan produktiivisuuteen, hallinnan tunteeseen ja ihan elämänlaatuun?
Let that sink in.
Tsempein,
Vilma
Tapis