Muistatko sen hetken, kun opintojen aikana mietit, miltä tuntuisi oikeasti olla ravitsemusterapeutti? Se hetki, kun teoriatiedon, tenttien ja luentojen lomassa alkoi herätä ajatus siitä, millaista olisi kohdata potilas – olla osa moniammatillista tiimiä ja tehdä sitä työtä, jota varten on vuosia opiskellut?
Minulle tuo hetki konkretisoitui viimeisessä maisteriharjoittelussa Pohjois-Savon hyvinvointialueella KYSillä. Kahdeksan viikon harjoittelu oli enemmän kuin harjoittelu – se oli silta opiskelijasta ammattilaiseksi. Harjoittelu toteutettiin moduuliharjoitteluna: ensimmäiset kaksi viikkoa työskentelimme parin kanssa, sen jälkeen itsenäisesti ohjaajan tukemana, ja lopuksi täysin itsenäisesti. Rakenteessa parasta oli, että vastuu lisääntyi asteittain, mutta oppiminen tapahtui turvallisesti ja tuetusti. Odotin, että pääsisin vihdoin viemään teoriaa käytäntöön, syventämään osaamistani ja toimimaan sairaalaympäristössä osana moniammatillista tiimiä – ja juuri tätä sain. Opinnot olivat antaneet vankan pohjan, ja oli helpottavaa huomata, että esimerkiksi potilastentit ja aiempi harjoittelu KYSillä valmistivat juuri niihin tilanteisiin, joita nyt kohtasin.
Harjoittelun aikana pääsin työskentelemään niin lasten, nuorten, aikuisten kuin ikääntyneiden parissa. Työskentelin laajasti eri potilasryhmien kanssa, ja se teki harjoittelusta erityisen mielenkiintoisen ja opettavaisen. Erityisesti mieleeni jäi Refeeding-oireyhtymä riskipotilas. Kyseiset tapaukset ovat harvinaisia, ja sain itse suunnitella hoidon alusta lähtien sekä konsultoida muita terveydenhuollon ammattilaisia. Potilas on edelleen hoidossani, ja on ollut ainutlaatuista saada seurata hänen toipumistaan läheltä ja olla osa kokonaisvaltaista hoitoa. Myös monet potilaskohtaamiset – niin iloiset kuin surulliset – jättivät jälkensä. Jokainen kohtaaminen opetti jotakin.
Yksi harjoittelun haastavimmista, mutta samalla kehittävimmistä asioista oli siirtyminen teoriasta todellisuuteen – se, että piti osata hyödyntää laajasti kaikkea opittua tietoa erilaisissa potilastilanteissa. Harjoittelussa eli tosielämässä ei enää käsitelty vain yhtä sairautta kerrallaan, kuten usein opinnoissa, vaan potilaat olivat usein monisairaita ja vaativat kokonaisvaltaista ravitsemushoitoa usean eri diagnoosin näkökulmasta. Oli opittava nopeasti hyppäämään potilasryhmästä toiseen, yhdistelemään tietoa ja soveltamaan tilanteen mukaan.
Tämä oli aluksi vaativaa, mutta juuri siinä piili suuri kasvu. Opin tarkastelemaan tilannetta kokonaisuutena ja luottamaan siihen, että osaan hakea tarvittavan tiedon ja tehdä perusteltuja ratkaisuja. Erityisiä onnistumisen kokemuksia syntyi siitä, kun huomasi, että oma osaaminen riittää. Kun huomasin tekeväni oikeita asioita ja saavani kiitosta potilailta, ohjaajilta ja muilta ammattilaisilta, syntyi itseluottamusta ja varmuutta siihen, että minusta todella on tähän työhön. Harjoittelu opetti paljon: paitsi konkreettista potilastyötä, myös priorisointia, työskentelyä kiireessä, tiimityötä ja vuorovaikutustaitoja. Tärkeää on pysähtyä kuuntelemaan potilasta ja nähdä ravitsemushoito osana laajempaa hoitoketjua.
Olen valtavan onnekas – sain harjoittelun jälkeen sijaisuuden KYSiltä ja olen päässyt jatkamaan työskentelyä tutussa ympäristössä. Harjoittelu vahvisti sen, että erikoissairaanhoito on minun juttuni. Se vei mennessään, ja olen kiitollinen siitä, että saan tehdä tätä työtä joka päivä.
Sinä, joka olet lähdössä tulevaisuudessa erikoissairaanhoidon harjoitteluun – nauti! Käytä kaikki mahdollisuudet oppia, ime kaikki tieto, paina mieleen potilaskohtaamiset, kirjoita ylös hyvät vinkit sekä esim. laatimasi letkuravitsemussuunnitelmat ja uskalla kysyä. Harjoitteluohjaajilta ja muilta ammattilaisilta saa valtavasti arvokasta tietoa, jota ei löydy kirjoista. Ole rohkea, ole utelias ja muista, että harjoittelussa ei tarvitse olla valmis, siellä on lupa vielä oppia. Luota siihen, että juuri osaat, opit ja kehityt – päivä kerrallaan.
Ihanaa kesää ja tsemppiä opintoihin! Nähdään kentällä tulevina kollegoina <3
– Iida-Sofia
